Olipas tänään taas Äärimmäisen Tehokas Työpäivä ™.
Ensin Yhden kollegan läksiäiset, joissa tarjottiin hirveä määrä ruokaa. Sen kerran, kun minä edistyn aamulla tekemään itselleni munakasta lounaaksi, tulee joku ja tarjoaa ruoan! Ei ole reilua ei. (Kuvassa työpisteeni, ja tapa jolla pääsyni tietokoneelle blokattiin. Nih! Huomatkaa taustalla oleva katu-uskottava lammassikamuki!)



Iltapäivästä labran atk-järjestelmää pistettiin uusiksi, ja kaikki teknikot hoohailivat moilasina ympäriinsä, kun mitään automatisoitua ei voinut tehdä. Onneksi on aina olemassa bakteerit ja raskaustestit. Labrassa on tällä hetkellä lisäkseni muutaman viikon ajan toinen stagiaire, työharjoittelija. Vastaanotossa. Pieni, nuori, opiskelee sihteeriköksi, pukeutuu ruudulliseen jakkupukuun ja niihin pakollisiin korkokenkiin ja haluaisi mieluummin opiskella kampaajaksi kuin sihteeriköksi. Öh? Miksiköhän tuo sitten ei ota ja opiskele. Ihmisten motivaatioita ei aina voi ymmärtää.

Mutta sitten asiaan. Jokaisen itseään kunnioittavan teini-ikäisen tyttöihmisen pitää nykyään perustaa oma muotiblogi. Tai itseasiassa nykyään on jo sooo 2007 puhua muotiblogista; on vain tyyliblogeja. Ja minä en pidä yhdestäkään niistä, joista ihmiset pitävät. Persoonattomia, sanoi hän. Kovin H&M. Edes tukholmalaiskaimani ei sävähdytä.
Ainoa, jota luen satunnaisesti, on Sokeria kans.

Siksi julkisesti esitänkin viattoman pyynnön: Sinä, joka pukeudut ihan oikeasti parsoonallisesti, jopa oudosti, ja kirjoitat siitä huolimatta hyvin, perusta oma muoti/tyyliblogisi. Pelastaisit pienen ulkomaanelävan joka arkipäivässään katselee slim-farkkuja ja korkokenkiä aivan tarpeekseen. Minulle ei kenenkään tarvitse netissä kertoa mikä on viimeisin vaatevirtaus, näen sen kyllä omin silminkin.

Vaan loppuun, jotten jäisi muotityylibloggareita huonommaksi, esittelen päivän asuni. Farkut ostettu alesta kympillä joskus aikana ennen sotia, ja pusero aito ja alkuperäinen 70-lukulainen. (Vaatekappaleen kirjoja voisi tarkemmin kertoa vuotta, vaikkapa kommenttilaatikossa.) Kunhan muutun oikeaksi vakavasti otettavaksi bloggariksi, voin esitellä vaikka Uuden Kevätlaukkuni, Sannan tapaan. ;-D

Minulla ei ole kamerakännykkää. Se olisi minulle suurimman osan aikaa aivan täyttä ylilaatua (surqualité, olen minä ainakin hienoja sanoja oppinut koulussa). Viime aikoina on kuitenkin pariin otteeseen käynyt mielessä, että moinen apparaatti olisi välillä ihan mukava olemassa. Etenkin puolituntisilla ratikkatyömatkoilla, joilla voisi koota tähän blogiin kuva-aineistoa sitkeästä avokasviruksesta. Strasbourgin marraskuun tähän asti paras on ollut keski-ikäinen naisihminen jolla oli maalatut varpaankynnet. Asiasta huomaamisen arvoisen tekee se, että ollaan tosiaan marraskuussa ja ihminen kulki sandaaleissa.

Sään mukaista pukeutumista kaipaa myös silloin, kun tahtomattaankin joutuu kuuntelemaan teini-ikäisten tyttöjen kiroavan säätä, putain, ça caille, pitkän kaavan mukaan. Laittaisitte lapset hyvät sukat jalkaan, heti olisi parempi olo.

Sannan kanssa käydystä taannoisesta keskustelusta tuli mieleen toinen puoli todellisuutta. Suomalaisiahan kutsutaan usein tuulipukukansaksi, eikä aivan syyttä. Suomessa ne pahimmat tuulipukujen kuluttajat ovat kuitenkin keski-ikäisiä, kun taas Ranskassa tuulipuvussa kulkevat nuoret ihmiset. Kyllä. Teini-ikäisillä näkee useammin kuin toisinaan nahkatakkeja ja tuulipuvun housuja. Eli ei suomalaisilla ole mitään häpeämistä: tuulipuvun täytyy olla muodissa.

Muutenkin ranskalaiset teini-ikäiset ovat näennäisestä tyylikkyydestään huolimatta suunnilleen Euroopan tylsimmin pukeutuvaa nuorisoa. Farkut, korkokengät ja villakangastakki tai tuulihousut ja karvakaulustakki, tai korkokengät ja lyhyt hame tai farkut, korkokengät ja villakangastakki... eiku, toistanko minä itseäni? Marginaalipukeutujat ovat tosiaan marginaalipukeutujia. Sillä eräällä Isolla Nuorison Keskustelupalstalla tulee tasaisin väliajoin puhetta niistä suomalaisista nuorista, jotka yrittävät pukeutua persoonallisesti. Yleisin syytös on, että hippiernu näyttää aivan samalta kuin muutkin hippiernut ja Uskottava Kootti (TM) näyttää aivan samalta kuin muut Uskottavat Kootit. Ja niin edespäin. Suomessa sentään marginaalipukeutujia riittää alaryhmiksi saakka. Tulkaa tänne katsomaan. Raitasukkahippi-raukka saisi keskimääräisessä lukiossa pitkään etsiä toista kaltaistaan korkokenkien, tuulipukujen ja villakangastakkien keskeltä...

Minulla on korvaläpät. Semmoiset ihan tavalliset mustat ohuet korvaläpät, joita käytän suunnilleen heti kun lämpötilat tippuvat kymmenen asteen alle. Korvani eivät nimittäin kestä tipan vertaa viileää viimaa. Suomessa olin niinkin epäortodoksinen, että kylmillä käytin läppiä ja todella kylmillä läppiä pipon alla... Pipoista nimittäin tuulee läpi! Ainakin sellaisista pipoista jotka mahtuvat päähän tämän takkutukan kanssa.

Korvaläpät ovat täälläkin varsin käytännöllinen asuste. Maantietoa tuntemattomille kerrottakoon, että Strasbourg EI ole etelässä. Täällä on talvella kylmä. Ei tietenkään niin kylmäkylmä kuin Suomessa, mutta korvaläppäkylmä nyt kuitenkin. Ja pyörällä ajaessa viima iskee vielä pahemmin. Käyttäisin korvaläppiäni enemmänkin, jollen tuntisi näyttäväni naurettavalta: useimmat tapaamani ranskalaiset eivät ole koskaan nähneet korvaläppiä. Sitten ihmetellään, että "mikä tää on?" ja onpa minulta joskus kysytty myös, että "KUULETKO SINÄ mitään nuo päässä?". Joo. Kuulen. Jopa huutamatta.

Olen todennut, että ranskalaiset eivät joko ole kuulleetkaan sään mukaisesta pukeutumisesta, tai sitten keskimääräisen ranskalaisen kylmänsietokyky on uskomaton. Siinä vaiheessa kun minä laitan päälle takin, käsineet, kaulahuivin ja ne korvaläpät, vastaan tulee ihmisiä caprihousuissa ja ohuessa neuleessa. Sama pätee myös lapsiin: kakarat lähetetään kouluun avopäin ja ilman kaulahuivia vielä siinäkin vaiheessa kun lämpötila on lähempänä nollaa kuin kymmentä astetta. Alakouluikäisillä suomalaismukuloilla on silloin tiukka pipopakko.

Kaikkein erikoisimpaan pukupakkoon kuuluu kuitenkin sitkeä avokasvirus. Naisilla on jalassa pienet avokkaat korolla tai ilman, ohuilla nailonsukilla tai ilman. Oli keli sitten mikä tahansa. Laitetaan päälle villapaitaa ja valitetaan kun paleltaa ja sitten jalat ovat paljaina. Hämmentävin tilanne oli ehkä joskus toissatalvena kun minä loskan keskellä vaelsin kouluun goretex-pomarfinneissanni. Vastapäätäni istuvalla tytöllä oli avokkaat paljaissa jaloissa. En osannut edes kommentoida mitenkään.

Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Olen mietinyt että voisin naamioida korvaläppäni semmoisiksi isoiksi mp3-soittimen kuulokkeiksi. Kukaan ei katsoisi kahta kertaa...

Jahas, nyt kai olen sitten se väripakettien kyljistä kuulu "skandinaavinen blondi". Tosin hermot meinaavat tämän tukan värjäämisessä mennä, joten jos jollain on antaa värjäysvinkkejä kohtuullisen raskaille lockseille, niin otan suosiolla vastaan...

Hiusvärini käyttöohjeet olivat saksaksi. Kuten muunkin kosmetiikkani. Strasbourgissa yksi parhaista puolista on se, että se sijaitsee Saksan rajalla. Paikallisbussilla pääsee Rein-joen toiselle puolelle, Kehl-nimiseen kaupunkiin, joka elää sillä, että ranskalaiset tulevat ostamaan kosmetiikkaa, kenkiä, tupakkaa ja tyhjiä cd-levyjä. Jos tupakka ja kengät ovat hiukan halvempia kuin täl puol jokke, niin kosmetiikan ja cd-levyjen hinta on kolmannes Ranskan hinnoista. Kävin tosiaan viime viikolla DM:ssä, ja rahtasin kotiin säkillisen tavaraa: kaksi hiusväriä, puuterin, vitamiineja, deodoranttia, saippuaa, sähköhammasharjan, jne jne.
Combien? 37 euros. Pas mal.

Myöskään autoa ei kannata vuokrata Ranskan puolelta. Otimme taannoin Sannan, Ollin, L:n ja kumppaneiden kanssa auton viikonloppuvuokralle, jotta pääsimme Pariisiin. Kehlin vuokrahinta oli yli 100 euroa (!) halvempi kuin Strasbourgissa.


Reinin molemmin puolin sijaitsee Jardin des deux rives, eli kahden rannan puutarha, ja rajan voi siis oivasti ylittää myös jalan...

Auton vuokrauksesta sainkin oivan aasinsillan lisäprotagonistien esittelyyn:
Meinasin ensin piilottaa Sannan ja Olivierin piilonimien taakse, mutta olkoot, kun kerran Sannakin päätti ryhtyä blogiexhibitionnistiksi.

Sanna on siis nimensä mukaisesti suomalainen, täällä kaukana rajalla asustellut jo useamman vuoden, ja viettää arki-iltansa Ollin kanssa omakotitalossa jossa ei ole lämmintä vettä. Pitää yhtä paljon oluesta kuin minäkin ja uteliaat voivatkin meidät bongata esim. Au brasseur:n pöydästä, liian usein. Paikasta saa myös halpaa Tarte Flambéeta, joka ansaitsisi suorastaan oman kirjoituksensa sitten joskus myöhemmin.